Stig-Björn ”Nalle” Nyberg

 

Brittikirjailija L.P. Hartley toteaa ”The Go-Between” -kirjansa prologissa ”The past is a foreign country: they do things differently there.” Tämä päätelmä teidän on hyvä muistaa kuullessanne tarinoita menneiltä ajoilta, ei pelkästään nyt tänään täällä vaan myös tulevaisuudessa.

En kerro kuinka jouduin naimisiin”, laulaa Irwin Goodman samannimisessä laulussa, jonka hän itse on säveltänyt ja Vexi Salmi sanoittanut. Minullakin on sama ongelma kuin Irwinillä, tai melkein sama, sillä en osaa kertoa, kuinka jouduin aikoinaan töihin Akateemiseen ja sitä kautta kirjakauppakouluun ja libristiksi. Ihmiset olettavat, että kirjat vetivät minut alalle, mutta se ei pidä paikkaansa, sillä vaikka luin jo tuolloin paljon, niin se ei ole syy eikä selitys tähän ongelmaan.

Hain Akateemisesta työtä syyskuussa 1970 ja sen myös sain. Mutta miksi juuri kirjakaupasta ja Akateemisesta, sitä en tiedä tai muista. Tiedän, että olin käynyt koulukirjaostoksilla samana syksynä kirjakaupassa, koska olin silloin aloittanut lukion iltaoppikoulussa. Ehkä kaupan nuoret hauskannäköiset naismyyjät, joita panin merkille ollessani ostoksilla siellä, vetivät kaksikymmentäkaksivuotiaan nuoren miehen sinne vai oliko se kaitselmus, mene ja tiedä, mutta 28.9.1970 aloitin työni siellä kirjakauppa-apulaisena.

Uusi työpaikkani osoittautui omaksi pieneksi maailmaksi omine sääntöineen, jossa henkilökunta ei esimerkiksi sinutellut toisiaan asiakkaiden kuullen. Opin nopeasti, että jos jouduin kysymään neuvoa esimerkiksi Kalevi Sjömanilta, kuului minun kysyä ”Tiedättekö herra Sjöman, onko meillä sitä ja sitä kirjaa varastossa?” tai ”Hetkinen, kysyn maisteri Slotelta koska kirja ilmestyy”. Asiakkaita tietenkin teitittelimme ja jos tiesimme heidän arvonimensä tai virkanimikkeensä, käytimme tietenkin niitä. ”Professoorska on niin ystävällinen ja odottaa”, tai ”tarkistan, onko tohtorinnan kirja tullut” kuuluivat myös myymälän jokapäiväisiin asiakaskohteliaisuuksiin 1970-luvun alussa.

Monet Akateemisen silloisesta henkilökunnasta olivat käyneet kirjakauppakoulun ja he olivat hyvin ylpeitä libristinimikkeestään. ”Me emme ole myyjiä”, tokaisi eräs työtoveri kerran minulle, kun olin kutsunut kirjakaupan myymälähenkilökuntaa myyjiksi, ja hän jatkoi ”Stockmannilla on myyjiä, Akateemisessa olemme libristejä”.

Minustakin tuli parin työvuoden jälkeen libristi. Olin näköjään pärjännyt kohtalaisen hyvin työssäni, koska silloinen myymäläpäällikkö Doris Stockmann, oltuani vasta alle vuoden Akateemisessa, tiedusteli haluanko mennä kirjakauppakouluun suorittamaan libristitutkinnon. Jos läpäisen sen, hän lupasi minulle palkankorotuksen. Mietin toven, koska kävin samanaikaisesti lukion toista luokkaa iltaoppikoulussa. Päätös osallistua oli kuitenkin helppo, luvattu korotus ei kuitenkaan ollut ratkaiseva tekijä, vaan se, että kuusi samanikäistä ja samanhenkistä työtoveria Helsingin Akateemisesta kertoi myös ilmoittautuvansa kursseille.

Kun sana myymälässä levisi ketkä ovat menossa kirjakauppakouluun, toisessa kerroksessa olevan matkailuosaston esimies Arvo Alfred Ollila kysyi eräänä päivänä, kun satuimme samanaikaisesti kahvitauolle, saako hän istahtaa pöytääni ja keskustella hetken ”med herr Nyberg”. Arvon asia koski Libroa. Hän kertoi minulle yhdistyksen historiasta ja sen toiminnasta ja ehdotti, että suoritettuani kurssini hakisin Libro ry:n jäseneksi. ”Sinne pitää saada nuorta verta” hän sanoi ja kertoi itse olleensa yhdistyksen aktiivijäsen ja toimineensa yksitoista vuotta Libron puheenjohtajana vuosina 1962 – 1973 ja sitä ennen sen sihteerinä.

Arvo Alfred, kuten hän itse kutsui itseään, oli kirja-alan ammattilainen. Hän oli työskennellyt melkein koko 1940-luvun WSOY:llä. Ennen kuin Arvo 1957 tuli Akateemiseen hän oli ehtinyt tehdä uraa myös Tammella. En muista, että hän koskaan olisi kutsunut minua Nalleksi. Olin hänelle alusta lähtien herr tai herra Nyberg riippuen siitä mitä kieltä Porvoossa syntynyt herra Ollila sillä hetkellä puhui. Minulla on sellainen muistikuva, että Arvo teititteli myös osastonsa pitkäaikaista työtoveriaan Eeva Bergströmiä aina vuoteen 1986 kun hän 63 -vuotiaana jäi eläkkeelle.

Kirjakauppakoulun luennot pidettiin syksyllä 1971 ja seuraavana keväänä eri puolilla Helsinkiä mm Markkinointi-instituutissa. Talvella kokoonnuimme pariksi kolmeksi päiväksi johonkin kurssikeskukseen Helsingin ulkopuolelle. Päivisin opiskelimme ja yöt juhlimme. Koulun rehtori, Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Seppo Savinen, ei näin jälkeenpäin ajatellen oikein pitänyt meistä helsinkiläisistä, koska olimme jatkuvasti äänessä ja myös hieman näsäviisaita. Savinen ei myöskään sulattanut yöllisiä bileitämme. Tulen aina muistamaan rehtorin ensimmäisen lauseen, kun hän aloitti aamun luennot ”Erään suuren helsinkiläisen kirjakaupan oppilaat voisivat oppia olemaan metelöimättä, jotta muut voisivat nukkua sekä käyttäytymään sivistyneemmin. Hävettikö meitä? Tietenkin, mutta samalla harmitti, sillä koko porukka, kaikki 27 oppilasta, oli ollut mukana meidän järjestämissämme bileissä, mutta me saimme torut.

Tällä luentomatkalla tutustuin ensimmäisen kerran kustantamoiden markkinoinnin poikiin. WOT:in eli WSOY:n, Otavan ja Tammen myyntipäälliköt tarjosivat meille kurssilaisille läheisessä ravintolassa illallisen kaikkine juomineen. Meille akateemislaisille tämä oli jotain aivan uutta ja uskomattoman fantastista ja nautimme, kuten muutkin oppilaat, isäntiemme vieraanvaraisuudesta täysin rinnoin. Nämä ensimmäiset bakkanaalini ovat syöpyneet mieleeni ja muistelen niitä kaiholla, varsinkin nyt vanhempana.

Libristitutkinnon suorittaneiden sukupuolijakautuma on aina ollut hyvin naisvoittoinen. Kun kirjakauppakoulun ensimmäinen kurssi aloitti toimintansa 11.kesäkuuta 1912, edellytettiin hakijoilta 17 vuoden ikää, vuoden harjoitteluaikaa joko kirjakaupassa tai kustantamossa sekä keskikoulututkintoa, joka tänä päivänä vastaa peruskoulututkintoa. Yhdeksän neitiä ja kolme herraa hyväksyttiin mukaan kuukauden kestäneelle kurssille ja kaikki kaksitoista läpäisivät sen myös.

Tänä keväänä (2016)valmistuneista kymmenestä oppilaasta ainoastaan yksi oli mies. Minun kurssillani jakautuma oli vielä suurempi, kaksikymmentäviisi naista ja kaksi miestä, Matti Korhonen ja minä, molemmat Akateemisesta.

Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirjakauppakoulun ensimmäisellä kurssilla ei kaupallista koulutusta ollut lainkaan. Reklaami ja myyntitekniikka tulivat ohjelmaan vasta kolmannella libristikursilla 1923. Kurssin pääaine vuonna 1912 oli kirjallisuuden historia, jota filosofian tohtori ja kirjailija Arvid Mörne opetti 40 tuntia. Systemiseerausta, katalogiseerausta ja bibliografiaa opiskeltiin yhteensä 16 tuntia. Ruotsalaista ja suomalaista kauppakirjeenvaihtoa luettiin kaksitoista tuntia per aine. Myös graafinen- ja sitomoteollisuuden alkeiden osaaminen sekä paperintuntemus ja kauppaoikeus kuuluivat ensimmäisten kirjakauppakoulun opiskelijoiden aineisiin.

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa kurssimme kaupallisesta koulutuksesta, sitä tietenkin oli, kokonaista 128 tuntia. Aineen nimi oli markkinointi, mutta sen sisällöstä ja opettajista en muista mitään, vaikka meidän on täytynyt ahkeroida sitä keskimäärin kuusi tuntia päivässä yli kuukauden ajan. Liekö vika minussa itsessäni, eikö aihe ollut tarpeeksi kiinnostava, vai oliko vika opetustavassa tai aineen opettajissa? En tiedä, näin vaan on.

Tämän päivän libristit käyttävät erilaisia tietokantoja ja verkkoa hakiessaan asiakkaille heidän haluamiaan kirjoja. Tämän he oppivat suorittaessaan ammattitutkintoaan. Vuonna 1972 verkosta ei ollut tietoakaan. Me haimme kirjat luetteloista ja kurssillamme meille opetettiin luettelo-oppia tai katalogioppia kuten vuoden 1923 lukujärjestyksessä luki. Aine ei herättänyt minussa suurempaa intohimoa, joten sen tenttiminen tuotti minulle jonkin verran hermoilua ja päänvaivaa. Helpotus oli suuri, kun sain tietää, että olin läpäissyt kokeen. Luettelo- ja luokitusoppi olivat osa kirjakauppaoppia, jota opiskelimme yhteensä 65 tuntia. Myös paperikauppaoppi kuului opetussuunnitelmaamme. Sitä opiskelimme 32 tuntia, joka on 30 tuntia enemmän kuin kirjakauppakoulun ensimmäinen kurssi ja 29 tuntia enemmän kuin vuoden kuin 1923 kurssilaiset opiskelivat.

Kirjakauppakoulussa opetetuista aineista minulle on parhaiten jäänyt mieleen yleinen kirjallisuudenhistoria. Se oli mielenkiintoinen ja hyvin pidetty luentosarja. Luennoitsijamme, Suomen Teatteriliiton johtaja Simo Konsala oli kerta kaikkiaan loistava. Kuuntelimme häntä hartaasti ja innolla. Englantilainen kirjailija Thomas Hardy oli hyvin lähellä opettajamme sydäntä ja Hardysta ja hänen teoksistaan saimme oivan oppitunnin. Hardyn romaanit ”Pormestarin tarina” ja ”The return of the Native” ilmestyivät kirjahyllyyni Konsalan innoittamana.

Kukaan meistä 1972 vuoden libristeistä ei kyseenalaistanut kirjallisuudenhistorian suurta painoarvoa tutkinnossamme. Sitä oli yhteensä 50 oppituntia, eli melkein kaksi kokonaista työviikkoa. Vasta jälkeenpäin olen ruvennut miettimään, mitä hyötyä meille myyjinä oli siitä tietomäärästä jota saimme, kun olimme lukeneet ja tenttineet Kaj Laitisen lähes kolmesataa sivua pitkän teoksen ”Suomen kirjallisuus 1917 – 1968”, viisisataa sivua yleistä kirjallisuuden historiaa sekä kirjan lasten ja nuorten kirjallisuudesta? On selvää, että yleissivistyksemme kasvoi ja laajeni, mutta se ei parantanut eikä edistänyt taitojamme myydä kirjoja eikä myöskään auttanut meitä ymmärtämään mitä kaikkea myyntikatteella pitää kustantaa. Mielestäni kirjallisuuden osuus, joka ei enää ole kirjallisuuden historian ulkoa pänttäämistä, on tämän päivän libristitutkinnossa nyt sopusoinnussa muiden aineiden kanssa. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö tämän päivän libristien pitäisi osata kirjallisuushistoriansa ja etteikö laaja yleissivistys olisi hyödyksi tässä ammatissa. Molemmat ovat ilman muuta tärkeitä elementtejä kirjakauppa-alalla työskentelevälle henkilölle, mutta libristin ja myyjän tärkein tehtävä on palvella asiakasta ja saada aikaan myyntiä. Hyvä yleissivistys ja kirjallisuuden tunteminen auttavat libristiä työssään, mutta jos häneltä tyystin puuttuu myyntitaito tai halu palvella asiakasta hän on väärällä alalla.

Olen pitkän työrupeamani aikana nähnyt monta kirjallisuuden maisteria ja asiantuntijaa, jotka ovat hakeutuneet kirjakauppaan töihin. Joillekin on ollut shokki, kun heille on valjennut työn raadollinen todellisuus ja he ovat sanoneet itsensä irti saman tien. Toiset taas ovat osanneet käyttää oppimiaan tietoja hyväkseen ja nauttineet siitä, että ovat saaneet vieraat ihmiset eli asiakkaat ostamaan heidän suosittelemiaan kirjoja. He ovat jääneet alalle ja usein myös saaneet lisäkoulutusta libristitutkinnon kautta.

Itse olen ylpeä neljäkymmentäneljä vuotta sitten suorittamastani ammattitutkinnosta. Aina kun minulta on kysytty tai pyydetty CV:tä, olen libristitutkintoni maininnut, ja teen sen yhä edelleen, jos joku vielä sellaisen minulta pyytää.